Olen syntynyt ja kasvanut Lammin kylässä Kanta-Hämeessä. Kyseisen kylän kuuluisuus on pikkuserkkuni, olympiavoittaja Heli Rantanen, ja myös itse olen heittänyt keihästä Lammin Säkiän riveissä ja pelannut pesäpalloa pienestä pitäen. Pesäpallo ja yleisurheilu olivat ne kaksi, joita Lammilla harrastettiin, eli paikka tunnettiin muustakin kuin sahdista ja pellavasta.
13-vuotiaana kylkeni revähti, ja se lopetti yleisurheilun osaltani. En usko, että raameillani ja ominaisuuksillani minusta olisi koskaan tullutkaan menestyvää keihäänheittäjää, mutta pallo sopi käteeni ja heitot lähtivät mallikkaasti, minulla oli hyvä heittotekniikka. Näin ollen lajivalinta tapahtui loukkaantumisen kautta, ja siitä eteenpäin latasin kaiken pesäpalloon.
15-vuotiaana nousin Lammin Lujan suomensarjajoukkueen eli seuran edustusjoukkueen riveihin. Jo juniorina huomasin, että pärjään lajissa, ja kun menestystäkin tuli henkilökohtaisesti mm. kolmen arvo-otteluvalinnan verran, ja kahdesti minut palkittiin niissä kentän parhaana, se ruokki entisestään halua menestyä. Ajattelin, että jos vain kroppa ja pää kestävät, minulla voisi olla mahdollisuuksia pesäpallon saralla, vaikka välillä usko olikin koetuksella. 4 vuotta pelasin Lujassa maakunta- ja suomisarjoissa, kunnes syksyllä 1981 neuvottelut Tahkon kanssa johtivat siihen, että kaudella -82 pelasin ensimmäisen pääsarjatason pelini. Moni epäili ja kyseli, miksi lähden istumaan ja lämmittämään penkkiä, siirryinhän kolminkertaisen suomenmestaruusjoukkueen riveihin nuorena ja kokemattomana. Kun Aulis Paski laittoi minut Oulua vastaan pelattuun otteluun sieppariksi, pelipaikalle, jolla en ollut koskaan pelannut, ajattelin itsekin että tässäkö se nyt oli. Se oli karmea paikka takakenttäpelaajalle. Seuraavaan peliin pääsin kuitenkin tutummille vesille koppariksi, ja siitä eteenpäin ihan muutamaa lukkaripeliä lukuun ottamatta pelasinkin takakentällä.
Kausi -82 oli suhteellisen hyvä sisäänajovuosi itselle ja kokonaisuudessaan myös joukkueelle, sillä viime kauden mestarijoukkue ylsi jälleen mitaleille, tällä kertaa pronssisille. Pertti Laakson kanssa meillä oli ympärillämme aikamoiset kokeneet ja menestyneet pelimiehet. Jos mietin omaa peliuraani näin jälkikäteen ja sitä, miten se rakentui sellaiseksi kuin se rakentui, niin voin todeta, että se on monen tekijän summa. Olin jopa hieman hullun rohkea ja tavoitteellinen, ja pääsin huipulla pelaavaan joukkueeseen ja ammattitaitoiseen seuraan. Tahkossa pojista ja miehistä todella tehtiin pelaajia, Aulis Paski toimi seuran ja joukkueen takana, ja hän antoi ja opetti paljon. Tietenkin joitain puutteitakin oli, mutta vastuuta sai alusta alkaen, ja vastuunkantoon tottui. Joukkue myös muuttui vuosien varrella, ja isoimmat muutokset vievät aina aikaa. Lammilla pelatessa oli aika kaukainen ajatus, että joskus pelaisi SM-sarjaa, mutta kun mahdollisuus annettiin, sen otin. Työtä se toki vaati, ja jokainen voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa kahden nuoren sällin (itseni ja Pertin) voi olla tulla konkareita vilisevään joukkueeseen, sillä pesäpallon pelaaminen on muutakin kuin pelaamista. Joukkueeseen on päästävä sisään, haasteita syntyy aina kun nuoret kaverit tulevat tyrkylle pelipaikkoja jaettaessa, ja aina on myös ne tekijät ihmisillä, jotka eivät näy ulospäin. Asenne, kunnianhimo, tahtotila, oma rooli ja sen hoitaminen – kaikki vaikuttavat kokonaisuuteen. Muistan myös kyseisestä kaudesta sen, kuinka joukkue näkyi myös iltapäivälehtien lööpeissä etelän harjoitusleirin jälkeen, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Silloin siitä kaikesta näki myös sen toisen puolen, ja tuo tapaus osoitti entistä vahvemmin, että pesis on muutakin kuin pelaamista ja treenaamista. Se on myös esillä olemista.
Kausi 1982 oli kaikessaan opettavainen kausi, mutta kausi -83 oli läpimurtovuoteni. Joukkueena voitimme hopeaa, ja henkilökohtaisesti sain ensimmäisen kutsuni Itä-Länteen, ja peliotteeni palkittiin kentän parhaan arvoisesti. Kyseisenä kautena voitin myös etenijäkuninkuuden. Muutoksen tuulet puhalsivat Tahkossa, sillä kyseiselle kaudelle Markku Kuikan tilalle lukkariksi tuli Pasi Niemelä, ja joukkueeseen nousivat Basson lisäksi myös Raimo Bragge, Esa Honkalehto ja Kimmo Pulliainen. 1984–1986 olivat joukkueen uudelleen muodostumisen ja kasaantumisen aikaa, uuden sukupolven sisäänajoa sekä yhteisen pelitavan opettelua, eikä niistä ole jäänyt mitään vahvoja muistikuvia. Jälleen kaudella -87 nousimme mitalikantaan, tällä kertaa pronssisien mitalien arvoisesti ja kaudesta -89 aina siihen saakka, kunnes lopetin Tahkossa, eli kauteen -95, olimme aina viiden parhaan joukossa. Melkein kaiken sain niiden hienojen vuosien aikana, jotka Tahkossa pelasin pääsarjatasolla – ainoastaan mestaruus jäi saavuttamatta. Sain myös pelata monessa hienossa joukkueessa, mutta kauden 1994 joukkue oli yksi parhaista, jossa sain olla mukana. Sen kauden joukkueen tekemisessä oli sitä jotain ja koko hommassa oli otetta, vaikka sitten hävisimmekin finaaleissa Oululle.
Pelaajana vahvuuteni löytyivät sisäpelin osalta vaihtopelaamisesta, ja sainkin pelata lähes koko urani kärkenä pelaamisen jälkeen numerolla kaksi. Pomppu oli hyvä, ja viistomailla pääsin yleensä myös takaetenijäksi. Legendaarisia tarinoita tiettyihin pelaajiin ja tiettyihin lyönteihin vaikuttamisesta on kymmenittäin! Eräälläkin kentällä oli kauniina aurinkoisena päivänä sattunut sopivasti sadekuurot juuri kotipesän ja etukentän alueelle, joten uralle mahtui myös näitä kokemuksia, joissa yritettiin sekä vaikuttaa että heikentää vastustajajoukkueen suorituksia.
Ulkopelissä kopparin tontilla olisi toki ollut parantamisen varaa: syöksykopin ottaminen olisi pitänyt opetella ja olisin voinut pelata härskimmin. Puutteita yritettiin sitten parhaan mukaan paikata muilla taidoilla. Tietenkin takakentällä yhteispeli ja sen tehokkuus riippui aina siitä, miten koppariparin kanssa asiat lutviutuivat. Heittokäteni oli kuitenkin hyvä, ja koska pysyin terveenä ja ehjänä oikeastaan koko urani ajan, siitä oli etua. Olin räiskyvä persoona, josta huomasi positiivisen ja negatiivisen eron. Pyrin aina tekemään tulosta, oli taululla tilanne mikä tahansa. Sain myös lempinimen ”Touhu”, sillä olin aina melko aktiivinen jäsen joukkueessa kuin joukkueessa, ja tein kaikenlaista ekstraa joukkueen eteen. Väitän, että tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen.
Minulle oli myös aina tärkeää, että elämässä on muutakin kuin pelaaminen. Nyt kun olen saanut pelata pitkän uran ja kokenut sen kaiken, voin sanoa muillekin, että pesäpallo ei ole kaikki kaikessa. Minulle on kerran sanottu, ettei pesäpallosta pääse eläkkeelle, ja se on mielestäni hyvä muistaa. Kaiken rinnalla on hyvä opiskella ja olla töissä, ja rakentaa elämää muutoinkin. Jos loukkaantuminen tai jokin muu yhtäkkinen vie pesäpallon pois arjesta, on hyvä olla jokin suunnitelma, ettei jää täysin tyhjän päälle. Kuitenkin kun kausi alkaa ja pilliin vihelletään, silloin tehdään tulosta parhaan mukaan.
Oman aikakauteni ja nykyinen pesäpallo eroavat toisistaan. Ulkopeli on muuttunut paljon hiekkakenttien myötä, ja myös roolipelaaminen on entistä vahvempaa. Ulkopelikuviot, peli ja pelaajat ovat kehittyneet niin fyysisesti kuin taktisestikin ja jokerien roolit ovat erittäin keskeisessä osassa sisäpelissä. Nykypelaaminen mahdollistaa monen erilaisen pelaajan pelaamisen. Tietenkin myös sääntömuutokset ovat muuttaneet peliä, ja mielestäni peliä pitäisi vieläkin muuttaa esimerkiksi sääntömuutoksin niin, etteivät ottelut kestäisi 2–2,5 tuntia pidempään. Maratonottelut eivät ole mielestäni kenenkään etu, ei pelaajien eikä yleisön, mutta jaksopeli on kaikessaan kyllä hyvä muoto. Kuten viimeksi miesten superpesisjoukkueen kotiottelussa nähtiin, heikon alun jälkeen voiton voi viedä altavastaaja joukkue, ennen tuollaisen myrskyalun jälkeen ottelu olisi jo lähes ratkennut ensimmäiseen lyöntivuoroon. Tähän liittyen voisin mm. mainita erään ottelun aikanaan Siilinjärveä vastaan, joka kesti hyvin pitkään. Voitimme ottelun lyöden yli 50 juoksua, ja kun oma rooli oli juosta ja vaihtaa, niin kyllä se rankkaa oli.
Peliurani jälkeen olen halunnut antaa edes murto-osan siitä takaisin, mitä itse olen saanut pesäpallolta. Nykyisin olen mukana Tahko Pesis Oy:ssä, ja taustoissa teen mm. yhteistyösopimuksia ja muita, sillä työelämän kautta on kertynyt kontakteja. Meillä on miesten superpesisjoukkueen taustoissa hyvä ryhmä, pystymme puhumaan kaikesta suoraan, ja jokaisella on oma roolinsa, oli se sitten suurempi tai pienempi. Liian harvoin vanhat pelurit siirtyvät joukkueiden valmentajiksi tai pelinjohtajiksi, mutta täytyy myöntää, että kun oman peliuran ajan pesäpallolle on antanut kesät, illat ja viikonloput, niin kyllä sitä omaa aikaa arvostaa eri tavalla.
Potentiaalia on nykyjoukkueella ehdottomasti erittäin paljon. Nyt on pelattu viisi ottelua ja kausi on vasta alkuvaiheessa, vaikka nopeastihan tämä kausi tulee menemään, kun melkein joka toinen joka kolmas päivä on peli. Koko ajan pitää olla valmiina ja sata lasissa, on opettava virheistä, jottei niitä ainakaan tehtäisi uudelleen. Joukkue on nuori ja siinä ovat lisäksi mm. Juha Korhonen tuomassa kokemusta, ja potentiaali on suuri. Uskon, että tämän kesän aikana tapahtuu positiivista kehitystä, vaikka alku onkin ollut hankala. Jokaisen pelaajan pitää parantaa omaa tasoaan.
Tahkon tulevaisuus näyttää erinomaiselta, omia nuoria on nostettu ja nostetaan rinkiin mukaan ja juniorityö on kokonaisuudessaan ykkösjuttu koko seuran menestymisen kannalta. Vaikka Tahkossa on ry ja oy, niin samaa asiaa palvellaan. Joka vuosi tulee omien juniorien nostojen lisäksi myös täsmä hankintoja, mutta nuorille on myös annettava vastuuta ja mahdollisuus näyttää kyntensä. Joukkue on tulevaisuuden joukkue, jos vain runko pysyy kasassa, joten mielestäni meillä on ihan hyvä tilanne.
Vaikka Helsingissä käynkin töissä, niin nyt kun on Hyvinkäällä yli 20 vuotta vaikuttanut, haluan jollain panoksella antaa seuralle ja joukkueelle edelleen jotain – toivon, että panokseni tuo lisäarvoa. Tahdon lämpimästi kiittää jokaista aikanani Tahkon organisaatiossa ja taustoissa mukana ollutta, sillä he mahdollistivat pitkän urani ja ovat vaikuttaneet positiivisesti koko elinkaareeni. Siihen nähden mitä nuorena poikana ajatteli, niin kaikki on mennyt hyvin, ja pesäpallo kokonaisuudessaan on ollut pirun merkittävä osa elämääni. Kiitos siis kaikesta.
Asko Laine on Lammin Lujan kasvatti, joka edusti koko pääsarjatason uransa ajan Hyvinkään Tahkoa. Mittavalle uralle on mahtunut menestystä ja edelleen mies on kaikkien aikojen pesispörssin sijalla 18 2143,3 pisteellä. Asko voitti urallaan 3 SM-hopeaa: 1983, 1992, 1994 ja 4 SM-pronssia: 1982, 1987, 1989, 1990. Hän pelasi peräti 11 Itä–Länsi-ottelua kausina 1983–1993 ja 10 Liitto–Lehdistö-ottelua kausina 1983–1992. Vuoden pesäpalloilijaksi Laine valittiin vuonna 1990, ja kärkilyöntitilaston hän on voittanut kolmesti (kaudet -89, -91 ja -92) sekä etenijäkuninkuuden kaudella 1983. Itä-Länsi-valitsijana hän toimi vuonna 1998.
