Tahko Throwback Thursday & Timo Ville Salonen

Tahko Throwback Thursday & Timo Ville Salonen

Hyvinkääläisen pesäpallon ja samalla Tahkon seuraaminen alkoi minulla, aloittelevalla toimittajalla, toukokuussa 1974. Tahkon miesjoukkue oli tippunut edellisvuonna SM-sarjasta ja uusi kausi alkoi suomensarjasta. Olin tuore hyvinkääläinen, kaikki oli uutta ja outoa. Kaksi Haminan kotimatsia olin nähnyt viisi vuotta aiemmin. Oma pelikokemus oli koulun liikuntatunneilta.
Evästyksenä sain kauden kotiavaukseen, että kysele Jari Haapakoskea, jos haluat apua jutunteossa. Vastassa Tahkolla oli Pomarkun Pyry.

Timo Ville Salonen vuonna 1977.

Haapakoskea ei ollut näkynyt, kun miestä täysin tuntemattomilta tyypeiltä kyselin. Pelistä muistan yhden asian. Lukkari Markku Kuikka ja ykkösvahti Jouko Pyykönen pitivät sellaista heittomyllyä, että mieleen jäi. Jutun tein, jollain konstein.
Siitä se alkoi, vastaan tuli Kouran Louhea ja muita. Kausi taisi olla Tahkolle lopulta helppo. Nousu toteutui. Edelliskesältä oli jäänyt ryhmään laadukas joukko. Syksyllä Oksasen Mauri onnistui puhumaan Aulis Paskin töihin Tahkoon. Se oli tärkeä pointti koko seuran jatkolle. Tämä Aulis tulikin sitten tutuksi vuosien saatossa urheilutoimittajalle. Tuosta alkoi Tahkon huiman pitkä miesten pääsarjataival, joka jatkuu yhä: 1975 – jotain… Komea taivallus, joka on tarjonnut kaikkea mahdollista, katsojalle ja peleistä raportoijalle.

Vuodesta 1975 alkukesään 2016 olen katsonut Pihkalassa (urheilupuiston pesiskentällä) reippaahkon määrän Tahkon kotiotteluita. Kesäisin jäi miesten ja naisten kotimatseista ehkä 2-3 näkemättä. Miltei kaikista tuli tehtyä tarinaakin.
Miesten SM-sarjaa Hyvinkään kentällä noin 500 peliä, lisäksi naisten ottelut, juniorikoitokset ym. Pieni paljastus tähän kohtaan: yhtään miesten pääsarjapeliä en ole livenä nähnyt Sotkamossa, en Joensuussa, Siilinjärvellä, enkä Koskenkorvalla. Ehkä nyt olisi Sotkamon paikka, vaikka elokuussa.

”Urakan” jälkeen voi heittää kysymyksiä. Mikä tulos, mitä olet saavuttanut? Onko pää täynnä kopiksi liiteleviä palloja ja turhauttavia harhaheittoja? Pesis on siitä outo ja kiehtova tapaus, että yhä vieläkin, kun istun Kempeleen Sarkkirannan katsomossa, opin aina välillä jotain uutta. Taktisuudessaan ja kaikkine kommervenkkeineen pesis yllättää aina. Peli on oivallusten ja yllätysten pienimuotoista liikuntataidetta. Joskus toki pitkästyttävää tyhjäkäyntiä ja lässähdyksiä. Mutta monasti ilotulitusta ja tilanteiden vaihtelua. Kunnon pesäpallistin tulee tosiaan olla hereillä, kaiken aikaa. Älypeli juuriaan myöten. Kuinka usein olenkaan nähnyt, miten varma kolmas palo sulaa pesän viereltä maisemaan vilahtavaan palloon. Ja voitto vaihtuu samalla pinnojen menetykseen.


Pitäisi muistella Tahkon kaikenlaisia hetkiä vuosien varrelta. Kun otteluja on koettuna tuollainen läjä, muistaa aika huonosti mitään yksittäisiä pelejä. 70-luvun loppu oli varman kehityksen aikaa. Aulis oli velho laikassa ja myös pelaajien löytäjänä. Tuli juuri sopivia palasia jo ennestään vahvaan pohjaan. Esimerkkinä Karran nappaaminen etelään Oulusta. 70-luvun loppu ja 80-luku olivat Hyvinkäällä yleisöjuhlaa. Pihkalassa lehterit täynnä. Ero nykyiseen on ravisuttava. Ajat ovat muuttuneet. Pelaajat ovat entistä urheilullisempia, mutta kansa liikkuu kitsaasti. Nyt jyllää kaikenmoinen some. Ruutu tarjoaa edullisesti pesistä niille, jotka tähän tyytyvät. Aina vanha, mutta hyvinkin kelpo sanonta: Pesis on parasta paikan päällä, kuten Arppakin täällä totesi. Nelisen vuotta Oulussa asuttuani pesiskatsomot ovat yhä tuttuja. Voiko parempaa lauantain iltapäivää viettää kuin istuskella Tyrnävän viehättävän kentän lehtereillä ja nautiskella naisten ykkössarjan pelistä.


Kun kirjoittaa muistikuvia Tahkosta, on muutakin kuin pesis. Seura oli 80-luvun taitteessa luja yleisurheilussa, lentopallossa kihelmöi Pontevan kanssa, oli Hannu Bergholmin Karjaalta tuoma käsipallo ja tietysti ikimuistoiset Vehkojan hallin koripallotunnelmat. Nyt jyllää enää kansallispeli. Jatkumolle tärkeitä ovat edelleen innokkaat tekijät ja juniorityö ylipäätään. Niitten voima kantaa.

Muistoja lisää, kaiken seasta poimittuna.

Se vuoden 1979 Kouvolan mestaruusuusinta. Juttu on muisteltu liki puhki, mutta merkkihetki totisesti, täysin tunnekuohuin.

Pesistä ja tahkolaista peli-iloa parhaimmillaan ikuistettuna mestaruusottelun uusinnassa 1979.

Naisten komea nousu omin voimin Arpan johdolla mestaruuteen 1983. Ja We are the champions soi tukevasti.

We are the champions!

1980-luku oli liiton voima-aikaa. Oli juurevia tekijöitä ja keväiset pesistoimittajille järjestetyt seminaarit Rantasipissä kuuluvat legenda-luokkaan. Pohjola isännöi ja tietoakin tarjottiin.

Palkintojenjakohuumaa Rantasipissä.

90-luku tuotti Tahkolle monta huippujoukkuetta ja herkullisia finaaleja, joista irtosi lopulta vain hopeanhohdetta.

Kauden 1999 hopeajoukkue.

Eräs erikoinen peli oli 11. heinäkuuta 1993. Taululla 51-5. Ei ollut jaksopeli. Se tuli vasta seuraavana vuonna. On muuten yksi pelaaja, joka oli ottavana osapuolena sekä tuossa savolaisten nöyryytyksessä että kainuulaisten lyömisessä syyskuun ratkaisufinaalissa 2007. Niinpä, mies on Mikko Kuosmanen. Tämä 13 vuotta sitten tullut miesten neljäs kulta on tuoreempien tapahtumien merkkihetki. Vaiheita oli, Simon paukku Nurmossa, siitä Sotkamon kaatoon ja kultajuhlaan Pihkalan sateenkaaren varjossa. Hengen voitto.

Kuva lehtileikkeestä mestaruuskaudelta 2007.

Koskettava hetki on koettu vielä 10. kesäkuuta 2012. Paluu surun keskeltä arkisen sarjapalloilun pariin pisti tunteet jylläämään. Ohjelma ennen ottelua oli taiten rakennettu ja täydellinen. Unohtaa ei voi.


Omaan muistilohkoon asettuu tiiviisti kolmospesän ns. asiantuntijakatsomo. Sieltä löytyi aina jonkinvärinen totuus, usein Temmin tai Pörmön laukomana. Rauha heille ja muillekin poistuneille.

Tunnelmaa katsomossa.

Neljä vuotta sitten näin Pihkalassa toukokuussa Tahkon voittavan Sotkamon 2-1 ihmepelissä. Juha Korhonen poissa vatsavaivaisena ja Tahko rallatteli hurjan I jakson. Teemu Nikkanen nautiskeli 3+7 lyötyjen tilastoihin.

Teemu Nikkanen juhlii kunnariaan 15.5.2016 pelatussa ottelussa Sotkamoa vastaan, jossa mies tahkoi mailan varressa tehot 3+7. Kuva: Lasse Wirzenius.

Viimeksi näin Tahkon miehet vuosi sitten Kempeleessä ja Pattijoella, naisjoukkueen Sarkkirannassa. Keltapaitaiset olivat edustavia ja urheilullisia. Hyvinkää saa tarpeellista mainosta. Ei tarvitse Halosen Pentin yksin punnertaa. Saapa nähdä pääseekö Keltainen tänä vuonna ollenkaan pohjoisen kentille.

Vielä yleisiä huomioita.

Peli on aina peliä ja ”pellaajat sitä pellaavat”. Pelinjohtaja on tärkeä puitteiden luoja, mutta sitä palloa leipovat vain ne 9+3. Tämä on hyvä muistaa kaikessa oheiskuohussa.

Kriittinen osa katsojista marmattaa aina kotijoukkueen lyöjien ratkaisuista, kun taululle lämähtää ruksi. Minusta kyseessä on useinkin puolustajan eli ulkopelaajan mainio suoritus, ei niinkään mailamiehen huonous.

Lajissa on hyökkäys ja puolustus. Yritin aina jutuissani mainita myös hyvistä ulkopelisuorituksista. Pallo liikkuu kovaa, vangitse mokoma räpylään, liikuta se heittokäteen ja ties mistä kiekura-asennosta heitä kivikova pyörylä tarkasti oikeaan pesään tai kotiin. Siis aika monipuolista.

Lyöntiä treenataan paljon ja siksi mailassa on paljon taitureita, jopa taikureita.
Silti tänä kesänä semmoiset veikot kuin Marko Pelkonen ja Juha Puhtimäki ovat huitaisseet kolmannellaan puhtaan hudin.
Sekin on pesäpalloa.

Timo Ville Salonen

Kirjoittaja seurasi paikallisena urheilutoimittajana tahkolaista pesäpalloa vuodesta 1974 alkukesään 2015, jolloin siirtyi eläkkeelle. Ensin Hyvinkään-Nurmijärven Uutisissa, sitten kesästä 1976 Hyvinkään Sanomissa ja edelleen tällä vuosituhannella Aamupostissa. Kiivainta tahti oli 80-luvulla ja 90-luvun alussa, jolloin syntyi juttuja muuallekin, mm. Ilta-Sanomiin.
Seuraa nyt Oulun horisontissa yhä ahkerasti kaikenlaista urheilua.