Tällä viikolla Tahkoon ja pesäpalloon liittyen tarina vähän toisesta näkökulmasta. Pesäpallon ei aina tarvitse olla voittoja, mitaleita tai mestaruuksia. Se voi olla myös nuorten kasvutarina harrastaen pesäpalloa, koska se on kivaa ja koska sen varjolla pääsee esim. viettämään aikaa poikaporukassa 😊 1997 Maailmancupin käsiohjelmassa joukkuetta kuvattiin hienosti: ” Hard Rock Teamissa yhdistyvät kivikovat tahkolaiset pesisperinteet ja moderni nuorten ideoista ja oma-aloitteisuudesta kasvava hauskan harrastamisen kulttuuri”. Teemu Salo pelasi joukkueessa sen koko aktiivisen peliajan ja oli myös osa hyvinkääläistä curlingjoukkuetta, joka saavutti Torinossa curlingin olympiahopeaa kahden muun rockaripelaajan tavoin. Hard Rock Team toimi myös monessa Tahkon tekemisessä talkooväkenä ja mahdollisti niiden järjestämistä omalla panoksellaan. Joukkueen aktiivisen pelitaipaleen erikoisuutena on, että se nousi kolme kertaa sarjaporrasta ylöspäin putoamatta kertaakaan. Ja kun se luopui sarjapaikastaan, oli se alimmalla sarjatasolla. Jos jaksat lukea loppuun, niin kerron miten tämä onnistui.

• 

• 

Itsellä ensimmäiset muistikuvat Tahkosta ovat 70- ja 80-luvun taitteesta. Oma isä toimi järjestysmiehenä Tahkon koris- ja pesispeleissä ja muistan, kuinka fillarin tarakalla matkasin katsomaan ensin Gordon Herbertin ja kumppaneiden koripallopelejä Vehkojan koululle. Myöhemmin joukkuetta veivät eteenpäin lupaavat omat juniorit Rikka, Rentto, Larkio, Muhonen ja Pilvi. Pesiksen suhteen olen kuulemma ollut vanhempien mukana Kouvolassa 1979, mutta siitä ei ole muistikuvia. Pihkalassa kiertelin sitten muiden juniorien tavoin katsomoiden alla ja välissä keräillen pulloja ja leikkien hippaa jne. Ensimmäiset muistikuvat pesispeleistä katsojana ovat ajalta, jolloin Niemelän Pasi lukkaroi ja sitten hänen perässään tuli Virtasen Pasi. Ollaan siis siinä Tahkon mestaruusvuosien jälkeisissä vuosissa.

Jossain kohtaa pelit alkoivat kiinnostaa ja istumapaikaksi vakioitui kolmoskatsomo. Sinne saavuttiin jo yli tunti ennen ottelun alkua seuraamaan, kun joukkueet tulivat kentälle ja lämmittelivät. En nyt muista kesää, jolloin hytisimme kolmoskatsomossa ja tajusimme, että toisella puolella kenttää osa istuu katsomossa ilman paitaa. Niinpä tapahtui siirtymä kakkoskatsomoon. Nykyään olen kaikkiruokainen, eli pelejä tulee katseltua milloin mistäkin. Aikanaan käytiin katsomassa myös paljon vieraspelejä. Kun ei kellään ollut ajokorttia, piti yrittää päästä paikalle muilla keinoin. Loimaalle mentiin kerran junalla. Ottelu venyi ja totesimme seitsemännessä vuorossa, että nyt pitää lähteä, jotta ehditään paluujunaan. Ei nyt ollut ihan fiksusti suunniteltu reissu, mutta näihin piti vain päästä.

Kun ensimmäiset saivat ajokortit, helpottui reissaaminen ja toki sitten oltiin 90-luvun fanibusseissa mukana about aina, kun niitä oli. Ikimuistoisimpia reissuja ovat pari Sotkamoon tehtyä finaalireissua sekä myöhemmällä iällä Hard Rock Teamin kanssa tehty Koskenkorvan vieraspeli. Noita reissuja kyllä muistellaan lähes joka kerta, kun kokoonnutaan. Oma pesiksen aktiiviseuraaminen katkesi vuoden 2007 mestaruuteen. Se oli jotenkin sellainen sykähdyttävä tapahtuma. Miikan peluutustapa, jossa koko joukkueella pelattiin ja kun vielä vastassa oli Sotkamo, niin mikäs sen herkullisempaa. Sen jälkeenkin toki olen pelejä käynyt katsomassa enemmän kuin moni muu, mutta tuo mestaruus oli jotenkin myös oman fanikauden huipentuma. Tokihan tässä pikkuhiljaa alkaa jo odotella sitä seuraavaa, sillä tekeminen Tahkossa ja joukkueen rosteri ovat sellaisia, joilla tuota voi tulevina vuosina lähteä tavoittelemaan.

Pelaamisten suhteen oma historia on sellainen, etten ole koskaan pelannut Tahkon junioreissa. Syytä en oikeastaan tiedä. Korttelipesikseen en ikinä löytänyt, mutta omat pelailut alkoivat reiluna kymmenen vanhana. Pesistä pelattiin naapuripihan lentiskentällä aamusta iltaan ja toinen pelikenttä löytyi Kuosmasten pihasta. Siellä pelattiin kaksi vastaan kaksi peliä tennispallolla. Kädellä lyötiin ja kotiin poltettiin. Kun on intoa, niin säännöt ja pelitapa kyllä keksitään. Sittemmin kun pihat eivät riittäneet, niin siirryimme notkumaan Viertolan kentällä, jossa oltiin kesällä aamusta iltaan. Neljällä pelaajalla keksittiin välilyöntipeli, jota hakattiin aina silloin, kun ei ollut tarpeeksi pelaajia oikeaan peliin. Noista Viertolan peleistä sitten lähdettiin puhumaan sarjaan lähtemisestä. Hyvinkäällä toimi Jussi Tannerin vetämä aktiivinen puulaakitoiminta ja suunniteltiin siihen osallistumista.

Samaan aikaan oli ryhmä 70-luvun alkupuolella syntyneitä kavereita jäänyt pois Tahkon ikäkausijoukkueista ja minut houkuteltiin tähän porukkaan mukaan. Syntyi Hard Rock Team, tosin alkuun nimellä Ropelit, joka sitten 1990 kesänä pelasi Hyvinkään puulaakisarjassa. Sarjaa hallitsi Taxikuskien joukkue, jonka pelinjohtajana edesmennyt J.Tanner myös toimi. Ensimmäinen sarjakausi päättyi meiltä toiseen tai kolmanteen sijaan.

Seuraavana kesänä lähdettiin Hyvinkään sarjan lisäksi myös Riihimäen puulaakipesikseen mukaan. Siellä saimme pääosin selkään. Hyvinkään sarjassa sen sijaan olimme alkusarjan jälkeen johdossa ja odottelimme, että milloin Hyvinkään Sanomien seurat-palstalla kerrottaisiin meidän palkintojuhlista. Noihin aikoihin ei ollut kännyköitä eikä internettiä tarjolla, joten kyseinen palsta kertoi, milloin pelataan ja missä. No, juhlailmoitusta ei tullutkaan, vaan sarjaan lisättiinkin yksi ylimääräinen ottelukierros. Kun vielä tuonkin jälkeen johdimme sarjaa, saimme lukea palstalta, että sarja jatkuu seuraavana kesänä. Palkinnot jäivät saamatta ja harmistus oli melkoinen. Mietimme, että ehkä olisi fiksumpaa lähteä pelaamaan ihan oikeaa sarjaa.

Todettiin, että tuo olisi helpompaa, kun oltaisiin osa jotakin seuraa ja Huttusen Veken avustuksella pidettiin sitten palaveri, johon Tahkosta tuli mukaan Honkalehdon Essi. Joukkueen nimeksi piti tulla Tahko Hard Rockers, mutta loppujen lopuksi se kääntyi Tahko Hard Rock Teamiksi. Tällä nimellä ilmoittauduttiin perussarjaan 1992. Pakko todeta tässä kohtaa, että Huttusen Veken rooli joukkueen alkutaipaleella oli merkittävä. Hän toimi miesten Superin joukkueenjohtajana, mutta otti myös meidät huomaansa ja piti joukkueestamme hyvää huolta. Monen kohdalla tämä tarkoitti myös sitä, että työpaikka löytyi lentokentältä. Ehkäpä vielä jossain vaiheessa saadaan lukea hänen muisteloitaan Tahkon vuosilta?

Joukkueen historiaa on helppo käydä läpi, koska yksi joukkueen perustajajäsenistä, Ville Lehmuskoski, kirjoitti historiikkia ja se julkaistiin aina kauden päätteeksi päätösristeilyllä. Näitä lueskellessa on tullut naurettua moneen kertaan meidän tekemisiä ja menemisiä. Osan olisi ehkä voinut jättää kirjoittamattakin. Jo heti alkuajoista lähtien tekeminen oli paljon muutakin kuin pesäpallon peluuta. Tahkoon liityttyämme keräsimme joukkueelle varoja tekemällä erilaisia talkootöitä. Oltiin narikassa ja lipunmyynnissä konserteissa ja muissa tapahtumissa. Näistä ovat aiemmat throwbackien kirjoittajat jo kertoneet, niin voit tutustua tapahtumiin niistä. Hoidimme myös Tahkon postituksia, sillä tuohon aikaan esim. kausikirja postitettiin jokaiselle jäsenelle suoraan kotiin. Veken pyynnöstä osallistuttiin myös Superin pelipallojen hiontaan muutamana keväänä. Palloissa oli pinnassa nukkakerros, joka hiottiin niistä pois, että ne lentäisivät paremmin. Historiikki tiesi myös kertoa, että vuonna 1995 on ollut jo myynnissä Tahko-olutta kuten tänäkin kesänä. Mitään muistikuvaa ei ole siitä, että millaista se oli, mutta ostetuista määristä päätellen hyvinkin maistuvaa.

• 

• 

• 

Varoilla hankittiin sitten joukkueasusteita ja rahoitettiin risteilyitä. Joukkueella oli erillinen kirjanpito siitä, kuka oli osallistunut mihinkin ja tulot jaettiin tekijöiden kesken. Toimintaan kuului myös kaikkea muuta urheilua ja kerran kesässä käytiin pelaamassa splatteria. Urheilulajeista voisin ainakin mainita, että useamman kerran järjestettiin beach volley turnaus, 10/7-ottelu, minigolf, keilailu, mikroautoilu. Tämän yhteisen tekemisen myötä porukasta muodostui tiivis ryhmä, joka puhalsi yhteen hiileen. Näistä urheilutapahtumista ja splatterviikonlopuista löytyy paljon sekä kuvamateriaalia että kirjoitettua tekstiä, jonka parissa vietin jokusen upean hetken niitä selaillessani. Ohessa muutamia otoksia näistä.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Pesäpallon suhteen joukkue harjoitteli aktiivisesti. Talvella saimme Valvillasta vuoroja ja siihen aikaan treenihalli oli nykyisen Tingi&Tongi paikalla. Treenattiin monenlaisia juttuja ja ensimmäiset pelaajien lapsetkin pyörivät jo harjoituksissa mukana. Syöksyharjoituksissa apuna oli myös videokamera ja näissä syntyi joukkueen pitkäaikaisen ja legendaarisen jäsenen Pekka Lehmuskosken lempinimi Ruoska. Pekkahan oli Villen isä ja pelasi vielä 45-vuotiaana joukkueen etukentällä. Hän osallistui kaikkeen tekemiseen yhtenä meistä ja toimi vaimonsa Irman kanssa päätösristeilyillä alaikäisten valvojana. Aivan korvaamattomia meille molemmat ja kasvattivat meitä toiminnan parissa kuten omiaan. Pekan syöksytreeneistä tuli tuo lempinimi, kun syöksy meni pitkälti niin, että ensin maassa oli jalat polvesta alaspäin ja sen jälkeen loppukroppa pamahti mattoon kuin ruoskan isku. Pekka siirtyi ennen pitkää pelinjohtajaksi ja sitten myöhemmin huoltoporukoihin. Heidän kesämökillään joukkue myös kokoontui splatterin parissa joka kesä ja noista illoista ja öistäkin olisi monenlaista tarinaa kerrottavana.

• 

• 

• 

1995 joukkue voitti perussarjan ja nousi aluesarjaan. Tälle kaudelle joukkue otti myös käyttöönsä uuden säännön, jolla käytännössä huolehdittiin saunailtojen juomapuolesta. Edellisellä kaudella oltiin voitettu jo moni peli ylivoimaisesti ja johtotilanteessa itse kukin alkoi yrittämään mailan varressa läpilyöntejä, mikä johti lyhyisiin vuoropareihin. Niinpä päätimme jossain tapahtumassa, että jatkossa jokaisesta ykköspalosta pitää tuoda saunailtaan yksi olut ja myöhemmin tuo vielä tuplattiin kahteen per palo. Kun kesän splatteriin kokoonnuttiin, niin saavit oli näitä oluita täynnä ja ei paljon omia tarvinnut tuoda mukana. Mutta yksittäisen pelaajan epäonnistuneesta viimeisestä lyönnistä tuli koko joukkueen riemun aihe ja näin myös vuoroparit alkoivat kestämään pidempään, kun missä tahansa tilanteessa yritettiin aina loppuun asti välttää tuota paloa.

• 

• 

Oma pelipaikka oli alkuun lukkarina, mutta 1994 alkoi olla hyvinkääläisille lukkareille tuttuja oireita ja kun Kärkölässä tuli annettua vapaalla kahdeksan juoksua (voitettiin silti 26-27!), niin oli siirtyminen ulkokentälle. Nykyäänkin syöttäessä lapsille tai heidän treeneissään on täysi arvoitus, osuuko syöttö edes kuularinkiin. Itsellä on siis paljonkin ymmärrystä niitä lukkareita kohtaan, jotka ovat tuolta paikalta joutuneet pois siirtymään.

Toinen muisto tämän ajan peleistä on Mäntyharjulta, jossa tuomarit näyttivät meille heti alkuun miten tällainen poikalauma saadaan hiljaiseksi. Olikohan heti ensimmäinen vuoro, kun joku kommentoi syöttötuomarin tuomiota tyyliin sanomalla ”mitä?”. Peli seis ja päätuomarin luo. Keltainen kortti mussuttamisesta. Vähän eteenpäin ja vastaavan tasoinen tilanne. Peli seis ja seuraava kaveri päätuomarin luo. Toiselle pelaajalle keltainen kortti. Siinä kohtaa pelituomari asteli lähemmäs ja totesi ” kai pojat tietää, mitä se kolmas keltainen kortti tarkoittaa?”. Tiedettiin ja oltiin hiljaa, vaikka katsoja pysäytti tietoisesti meidän läpilyönnin polkupyörällään ja tuomarit eivät tähän reagoineet. Jos ei tuomarit halua kuunnella mussutusta, niin sitä ei tarvitse tehdä.

Tehtiin myös yksi vieraspelikiertuekin. Oltiin järjestetty pelit niin, että lauantaina pelattiin Kouvolassa ja sunnuntaina Haminassa. Välissä yövyttiin Anjalankoskella. Saunottiin ja pelattiin jalkapalloa sänkipellossa. Sunnuntailta muistan, että olo oli kentällä melkoinen. Pari pelaajaa makoili katsomossa, kun eivät olleet saaneet oikein nukutuksi kunnolla. Taisi olla tuo pelto aiheuttaa aika pahan heinänuhan.

• 

1997 Hyvinkäällä järjestettiin itä-länsi tapahtuma ja sen yhteyteen tuli järjestyksessään toinen pesiksen maailmancup. Turnaukseen haluttiin joukkue, joka ei olisi liian ylivoimainen. Lehmuskosken Ville väsäsi anomukset ja meidät valittiin Suomen edustajaksi. Joukkuettamme vahvistettiin Pasi Virtasella sekä Hannu Kalmarilla.

• 

• 

• 

• 

• 

Turnaus pelattiin pitkälti Pihkalassa ja yleisöä oli noissa otteluissa ihan kivasti. Japania vastaan pelasimme Lahdessa, jossa pesäpallo oli osana World Games -tapahtumaa näytelajina. Siellä Japani pääsi yllättämään takakenttämme ja juhli ensimmäistä kunnariaan ikinä. Ja tietysti hetkellä, jolloin tv-kamerat olivat paikalla. Lähetyksen katsojaluvut olivat yli puoli miljoonaa, joten takakentän vuotaminen ikuistui monen mieliin. Turnauksesta on jäänyt myös elämään legendaarinen lausahdus. Etupesät täynnä ja mailan varteen asteli Hannu Kalmari. Etenijä ehti liikahtamaan pari askelta kakkoselta kolmoselle, kun Kalmarin ehkä epäonnistunut varsilyönti oli parilla pompulla suoraan kolmosvahdin räpylässä. Palo taululle ja selostajana toiminut Kimmo Sinisalo totesi rauhallisella äänensävyllä: ”Ja siinä nähtiin kokeneen pelimiehen erikoinen ratkaisu”. Vastaavia on sen jälkeen kuultu tapahtuneen urheilun parissa muuallakin.

Koko turnaus eteni kannaltamme suotuisasti ja finaalissa kaadettiin Ruotsi. Näin Hard Rock Teamille harvinainen mestaruus. Tuon lisäksi saatiin unohtumattomia kokemuksia ja esim. Australian joukkueesta Dan Spännäri lähti mukanamme kauden päätösristeilyllekin. Hienoja aikoja.

90-luvun lopussa joukkue nousi aluesarjasta maakuntasarjaan, joka oli meille selkeästi se oma taso. Tuota sarjaa tahkottiinkin aina pesäpallon peluun loppuun asti. Jossain vuosituhannen vaihteen paikkeilla joukkueessamme oli myös jonkun verran eripuraa lyöntijärjestyksistä ja siitä, kuka saa pelata milläkin numerolla. Vaikka ykköskuolemat vähenivät, niin jatkuva jokerina tai kasina olo ei ollut mukavaa ja niinpä päätimme tehdä radikaalin muutoksen. Se oli ehkä koko joukkueen pelastus ja vastaavaa suosittelen myös kokeilemaan joka joukkueen ainakin välillä.

Päätimme nimittäin, että jokaiselle jaksolle arvomme lyöntijärjestyksen. Ensimmäisen jakson jokerina olleet ottavat numeron toiselle jaksolle ensin ja itse pidin kirjaa niin, ettei kukaan ollut viittä jaksoa enempää samalla numerolla kauden aikana. Tämä teki sen, että jokainen sai tasaisesti vastuuta ja peleistä tuli kaikille entistä mielenkiintoisempia. Kuka on edessä vaihdettavana, kuka on ykkönen, kuka nelonen. Omaa mieltä on lämmittänyt ne huudot ulkokentältä ollessani lyömässä, että ” varokaa, nelonen lyö”. Samoin vastustaja otti aina numerolla yksi lyöneen pelaajan kopiksi, katsomatta yhtään kuka siellä on etenemässä.

Kun nykypäivänä aletaan roolittamaan pelaajia jo pienenä, niin toivoisin juniorivalmentajille myös ajattelemaan asiaa toisin. Meidän aikaan arvonnasta huolimatta samat pelaajat löivät eniten juoksuja ja kärkkäreitä ja etenijät toivat edelleen ne juoksut. Ja tästä on useamman vuoden tilastot todisteena. Mutta jokainen oli samanarvoinen ja ei ollut mitään väliä mistä kohtaa lyöjät alkoivat. Nyt kun omien lasten kanssa on tullut nähtyä paljon pelejä, niin aika surulliselta näyttää, kun kymmenen vanhaa käsketään vain lyömään koppia. Joissain vastustajissa on samat pelaajat tulleet vastaan kesästä toiseen about sama numero hihassa. Toivoisinkin, että Tahkossa valmentajat pyrkivät tästä roolituksesta nuoremmissa ikäluokissa eroon senkin kustannuksella, että joku peli hävitään. Sitä kautta niitä uusia Kuusiniemiä ja Eerikäisiä syntyy, kun jokaiselle annetaan siihen mahdollisuus. On enemmän valmennuksen laiskuutta se, että ei peluuteta pelaajia eri paikoilla ja numeroilla. Tai näin ainakin itse asian näen ja siitä on vuosien kokemus.

Vuosituhannen vaihteessa joukkue täytti kymmenen vuotta ja sitähän juhlistettiin ihan kunnolla. Villatehtaalta oli vuokrattu teatterin tilat. Ruokailun, puheiden ja kakkukahvien lisäksi tilaisuudessa esiintyi laulu- ja soitinyhtye Takapesä. He olivat ehkä enemmän tunnettuja curlingin puolelta. Curling oli myös Hard Rock Teamin repertuaarissa mukana, mutta tässä kohtaa lähinnä niin, että osa pelaajista pelasi sitä tosissaan SM-sarjassa ja myös sekä nuorten että aikuisten SM-sarjassa.

Pesäpallossa voitettiin myös maakuntasarja ja edessä olisi ollut nousu suomisarjaan. Sinne ei kuitenkaan haluttu lähteä ja niin kolmas sarjanousu jätettiin käyttämättä. Ryhmämme täydentyi tasaisesti Tahkon kilparyhmissä lopettaneista pelaajista ja porukan ikähaitari oli 2000-luvun alussa jo reilut parikymmentä vuotta. Niinpä jossain saunaillassa tajuttiin, että erään pelaajamme äiti on toisen pelaajamme vanha luokkakaveri. Ikä oli kuitenkin vain numero ja näin jälkikäteen sitä ei kyllä toiminnan yhteydessä huomannut, että minkä ikäinen kukakin on milloinkin ollut. Joukkueeseen liittyi myös kavereita, jotka eivät pelanneet pesäpalloa ollenkaan. Oli upeaa, että muutama kaverimme otti tehtäväkseen huolehtia juomapulloista ja muista peliin liittyvistä tehtävistä ja olivat osa porukkaa.

Pelinjohtohommissa vastuu siirtyi Pekka Lehmuskoskelta Rouvisen Oskulle, joka sai kyllä johdettavakseen melkoisen erilaisen ryhmän, kun mihin oli varmaan aiemmin tottunut. Oskulle myös tässä kohtaa iso kiitos siitä työstä, minkä joukkueen eteen vuosien varrella teki. Lyöntijärjestyksen arvontojen lisäksi alettiin olla tilanteissa, että ennen peliä piti miettiä vähän sitä, että minne kädettömät ulkokentällä sijoitetaan. Pukukopissa oli ennen pelejä vahva linimentin tuoksu ja Tallinnasta haettiin vähän tujumpaa tavaraa, että heittokädet osalla ylipäätään kesti. Kun sitten alkoi olla myös jalattomia mukana ja tähän yhdistettiin arvonta, oltiin välillä hauskoissa tilanteissa. Olen koittanut etsiä pöytäkirjaa yhdestä Lohjan ottelusta, jossa muistikuvani mukaan vastustajalla lukkaroi muuan juniori nimeltään Joni Rytkönen. Hänen isänsä pelasi ulkokentällä. Meiltä Kuosmasen Paavo ei pystynyt pelissä ollenkaan heittämään eikä lyömään kuin näpyjä. Hänet laitettiin kakkospesälle, mutta arvonnassa eteen osui Uusipaavalniemen Jussi, joka ei nyt ollut sieltä meidän terävimmästä etenijäpäästä. Mutta niinpä vain Paavo onnistui joka vaihtolyönnissään, eikä vastustajalle koko pelin aikana paljastunut, ettei hän edes pysty lyömään kovaa.

Ikää alkoi osalla olla jo sen verran, että oli vakiintumisen aika. 1999-2001 meillä oli ollut jokaisena kesänä ohjelmassa myös polttarit, mutta kesällä 2002 näytti siltä, ettei kukaan ole menossa naimisiin. Niinpä Lehmuskosken kanssa muistimme, että Uusipaavalniemen Jussi oli todennut, ettei mene ikinä naimisiin. Siitä sitten tuli idea, että jos ei kerran mene naimisiin, niin kyllähän hän silti polttarit ansaitsee. Ansa viritettiin ja pitkän suostuttelun jälkeen myös juhlakalu suostui kohteeksi. Tässä kohtaa mentiin jo viikonlopun mittaisilla kinkereillä ja taas saatiin unohtumattomia muistoja kaikille.

Näitä kinkereitä sitten vietettiinkin aika tasaiseen tahtiin joka kesä. 2005 tehtiin myös yhdelle meistä melkoinen källi, kun päätimme järjestää hänelle valepolttarit. Ohjelmassa oli joukkueen viikonloppu, joka alkoi pelillä rakasta paikallisvastustajaamme Cobraa vastaan. Siitä Evolta vuokratulle mökille (paikka valikoitiin niin syrjästä, ettei sieltä pääse illalla kuppilaan) ja sitten lauantaiksi Pellava-rockiin Lammille. Valepolttarit tarkoitti sitä, että sankarille puettiin ensimmäiseksi jaksoksi mäkihyppääjän asu päälle. Se oli kohtalaisen hikinen tauolla, jolloin asuksi vaihtui sitten koiran asu. Kun pelit oli pelattu, paljastettiin että eihän ne polttarit vielä alkaneetkaan.

• 

• 

• 

Pesistalkoiden suhteen joukkueen vastuulla oli monta vuotta valita palkittavat Tahkon miesten Superin kotiotteluissa. Välillä hauskaa ja välillä vähän vähemmän hauskaa hommaa. Kun oli seurannut otteluita pikkupojasta asti, niin monen pelaajan kohdalla oli rima jo tietyllä korkeudella ja tiesi mihin kukakin pystyy. Välillä harmitti se, että unelmapelin pelannut hiljainen puurtaja olisi oikeasti ansainnut ihan sen ykköspalkinnonkin, mutta kun niistä muutaman kerran sai lukea lehdestä, että miten ihmeessä heihin päädyttiin, piti myös miettiä sitä toimittajaa. Kirjoittaako hän siitä yhdestä läpilyönnistä vai siitä peruspelaajasta, joka ei näkynyt siinä voittojuoksussa mitenkään.

Samoin myös tietyt vastustajajoukkueiden epäsuosikit eivät paljon palkintoja Pihkalassa saaneet. Raatimme vähitellen pieneni ja sitten alkoi olla jo tilanne, että jonkun piti varta vasten mennä peliin hoitamaan tämä tehtävä. Niinpä tästä hommasta luovuttiin ja annettiin se parempiin käsiin.

Vakiintumisten myötä myös poikien reissut kävivät haastavammiksi järjestää. Tokihan niitä edelleen oli useita, mutta ohjelmaan otettiin myös avecien kanssa pelattu minigolf turnaus. Myös pikkujouluja alettiin viettää yhdessä. Nämä osaltaan rauhoittivat tilannetta ja oli hauskaa, että ryhmämme koko lähes tuplaantui. Curlingin saralla tuli 2006 sitten Hard Rock Teamiin myös olympiamenestystä, kun kolme meistä nappasi hopeaa Torinosta. Omalla kohdalla esikoinen syntyi 2007 ja alkoi pikkuhiljaa näyttää siltä, että pesäpallon pelaaminen menisi koko ajan haastavammaksi. Itse olin jo aiemmin sanonut, että haluan itse päättää, milloin lopetan eikä niin, että pelaaminen loppuisi pelaajien vähyyteen. Niinpä päätin, että kun kaksikymmentä vuotta tulee täyteen, lopetan pelaamisen. Samassa yhteydessä taisi lopettaa myös moni muukin. Kun tuo kausi päättyi, piti toki järjestää syntymäpäiväjuhlat. Nuo vietettiin työväentalolla ja tällä kertaa esiintyjänä tilaisuudessa oli Käsityöläiset.

Pesäpallon pelaamisen päätyttyä ei tietenkään oheisrientojen järjestäminen päättynyt. Lajivalikoimaan oli tullut golf ja lisäksi aika moni oli alkanut myös pelata curlingia. Siinähän myös Tahko oli pitkään edustettuna paikallissarjassa. Vastassa oli tuttuja nimiä näistäkin throwbackeista: I. Musto, A.Peltonen, M.Oksanen, O.Rouvinen ja L.Niiranen. Tahkohan taisi olla yksi Suomen curlingliiton perustajaseuroistakin. Hard Rock Teamin pelaajat pelasivat kuitenkin tuolloin ja edelleen Hyvinkään Curling Ry:n nimissä. Samoin perinteiset reissut ovat jatkuneet edelleen keskimäärin kerran kesässä. Onpa Hard Rock Teamilla itse asiassa kolmoisvoitto tämän syksyn Kangasniemen syysturnauksesta curlingissa!

• 

• 

Omalla kohdalla pesäpalloharrastus alkoi ikään kuin uudelleen lasten aloitettua pelaamisen Tahkossa. Tyttäreni joukkue tarvitsi joukkueenjohtajaa ja sieltähän minä sitten itseni löysin muutama vuosi sitten. Välillä on tullut oltua apuna harjoituksissa sekä pelinjohtajana että mailamiehenä. Omaan filosofiaan on kuulunut, että mikäli itsellä on vapaata, niin jään kentän laidalle seuraamaan harjoituksia tai pelejä. Myös poika pelaa ja kesät täyttyvät taas pesäpallosta. Upeaa aikaa ja enemmän kuin mielelläni vietän aikaa näiden fiksujen nuorten seurassa.

Tällä taipaleella ollaan ja olen pyrkinyt viemään joukkueeseen näitä oppeja, jotka olen aikanaan itse saanut. Pelaamisen pitää olla hauskaa ja kaikille pitäisi pyrkiä antamaan mahdollisuus onnistua pelaajana. Aina pitäisi muistaa, että pesäpallosta innostuneista kaikista ei tule huippupelaajia. Mutta heistä voi tulla aktiiviharrastajia, tuomareita, järkkäreitä, joukkueenjohtajia tai vaikka seuran pääsponsoreita. Niinpä heitä pitäisi kohdella niin, etteivät he tunne olevansa riittämättömiä tai eivät tunne kuuluvansa ryhmään. Lajia voi harrastaa monella tavalla ja jokainen löytää sen oman tasonsa ja paikkansa, kunhan siihen tarjotaan mahdollisuus.

Hyvinkäältä löytyy myös muita vastaavia joukkueita, kuin Hard Rock Team on. Cobra Team jatkaa Mikko Tiilolan johdolla ja naisten puolella sekä Tahkosta että Nice-teamista löytyvät pesisporukat, joilla on hyvin saman kaltainen meno kuin mitä meillä on ollut. Niinpä jos nyt mietit pesäpallon lopettamista tai sen uudelleen aloittamista, niin otapa noihin porukoihin yhteyttä. Laji on hieno ja sen piirissä toimivien ihmisten seurassa on hauskaa.

Tämän kirjoituksen yhteydessä olisi pitänyt mainita moniakin joukkueemme pelaajia ja kantavia voimia, mutta mainitaan nyt pari koko taipaleen mukana ollutta. Ville Lehmuskoski on ollut koko porukan primus motor ja hänen kaltaisiin toivoisin jokaiseen porukkaan. Hän on tehnyt enemmän kuin paljon töitä tämän porukan kasassa pitämiseksi. Poskiparran Marko pelasi joukkueessa alusta alkaen ja on kyllä sellainen velikulta että. Hänen seurassaan kaikki reissut ovat saaneet omat vivahteensa ja sanotaanko, ettei ole tullut aika pitkäksi. Vuosien varrella laskeskelin, että meitä on ollut reilu viisikymmentä pelaajaa mukana. Osa pelaajista mukana vain muutaman pelin, mutta aktiiveja yhteensä noin neljäkymmentä. Kiitos Teille kaikille!

Juurikin tätä kirjoittaessa on takana joukkueen 30-v juhlat. Tällä kertaa ne järjestettiin Koronasta johtuen pienemmällä porukalla ja ilman aveceita. Ohjelmassa oli jälleen urheilua, saunomista ja yhdessäoloa. Ja kun tämä ryhmä kokoontuu saunan lauteille tai vilvoittelemaan, niin ehkä upeinta on se, että siinä on iästä, koulutuksesta ym. välittämättä niitä samoja pikkupoikia, jotka kerta toisensa jälkeen nauravat niille samoille hölmöille reissuille ja jutuille. Ja niitä juttujahan muuten riittää 😉

Ai niin. Aloitimme perussarjassa, josta noustiin aluesarjaan ja siitä maakuntasarjaan. Kolmas sarjanousu oli Suomisarjaan, mutta emme itse käyttäneet paikkaa. Kun pelaaminen loppui, ei Etelä-Suomessa ollut perus- eikä aluesarjaa. Olimme siis maakuntasarjassa alimmalla sarjatasolla.

Kaverusten perustama Hard Rock Team on ainoa Hyvinkääläinen Pesäpallon Maailmanmestaruuden voittanut joukkue. Joukkueessa on vuosikymmenien aikana pelannut monta pesäpallossa juniorimitaleita saavuttanutta pelaajaa, kuten myös curlingissa meritoituneita pelaajia SM-mitaleista 2006 Olympiahopeaan asti. Kaikki joukkueen jäsenet ovat olleet yhtä tärkeitä, kuten Teemu Salo edellä kirjoitti …. Hyvinkään Tahko haluaa onnitella 30v ikään tullutta joukkuetta/yhteisöä ja kiittää kaikesta kolmen vuosikymmenen aikana tekemästänne työstä, jota olette seuran eteen tehneet.